Päivi Haapalehto elämän aalloilla
(”Lainausmerkeissä elämän varrella kirjoittetttuja runojani.”)Pienen tytön taiteen ja luovuuden juuret alkoivat versoa luonnon pienistä ihmeistä. Partalansaaren Keriniemessä vietetyt lapsuusvuodet ovat piirtyneet mieleeni vahvasti. Saimaan aallot, lähimetsät, kalliot, kivirauniot, sireenipensaan sisään siivilöityvä auringon valo. Saatoin istua useita tunteja puussa tai pellon reunan leikkikivellä, ihan vaan ihmetellen luonnon kauneutta… pilviä, kiviä, leppäkerttuja, muurahaisia…tai laskea mäkeä naapurin Jarin tekemällä hienolla mäkiautolla. Halusin lypsää Elo - lehmää käsin, ratsastin Eto - lehmällä, joka parkkeerasi leikkikiven viereen, josta pääsin kiipeämään selkään. Sisällä kävin lähinnä syömässä ja nukkumassa. Rakastin laulaa ja viheltää. Aloitin koulun 6-vuotiaana, mihin lienee ollut kiire, piti käydä oikein kypsyystestit. Halusin esiintyä kaikissa mahdollisissa juhlissa, kerhon ja koulun tapahtumissa. Ensimmäinen esiintyminen jonka itse hyvin muistan, oli 4-vuotiaana äitienpäiväjuhlassa. Ajattelin, että miksi äidit itkee? Laulanko niin huonosti?
”Lapsuuteni rannalla, istuin sileällä, auringon lämmittämällä rantakalliolla. Upotin varpaani veteen, tunsin aaltojen pehmeän hyväilyn…Kultakylkiset, silkkipaperisiipiset korennot surahtelivat ohitseni. Lohikäärmeen, karhun ja lampaan muotoisia pilviä kulki taivaalla…Ei kiire milloinkaan, koskaan, mihinkään…”
Kahdeksan vuotiaana muutimme Juvan Soiniemelle, äidin kotipaikalle. Kaipasin valoisia mäntymetsiä ja Saimaata, en osannut löytää silloin kauneutta synkistä kuusista ja mutaisista lammista.
Olin aktiivinen lapsi. Harrastin paljon, mm. 4H-kerhoa, tanhuja, näytelmäpiiriä, lapsikuoro sinivarpusia, urkujen soittoa, musiikin teoriaa ja kilpahiihtoa. Ala–asteelle pyöräilin ja talvella hiihdin, aina kun keli vain sen salli. Yläasteaikoina kokeilin haitarinkin soittoa.
Puoli vuotta lukiossa selvitti minulle, että halusin sillä hetkellä jotain muuta elämältäni. Muutin 15 vuotiaana Mikkeliin opiskelemaan. Kävin ensin talouskoulun ja sitten Käsi – ja taideteollisuusoppilaitoksen ompelulinjan. Tykkäsin opiskella, mutta kaupungin valot ja liikenteen jymy eivät minua viehättäneet. Viikonloput vietin mielelläni maaseudun hiljaisuudessa ja luonnossa. Kesät kuluivat mansikka- ja kaalipellolla, sekä maatalouslomittajan hommissa. Lapsuuden harrastukset jäivät aikuistumisen jalkoihin.
Kihlauduin 17- vuotiaana ja opintojen päätyttyä 19-vuotiaana menin naimisiin, maatalon emännäksi Etelä-Juvalle Kaislajärvelle. Alkoi aikuisuuden oppitunnit .Syntyi kaksi ihanaa lasta. Luovuus ja taiteellisuus raapi sisintäni. Kirjoitin runoja, omiin arkistoihini, elämän suurista tunteista. Näytelmäharrastus tuli takaisin elämääni, pääsin Mikkelin musiikkiopistoon opiskelemaan laulua, ensin Juvalle Pertti Laamasen oppiin ja myöhemmin Mikkeliin Tuija kivirannan oppilaaksi. Esiinnyin erilaisissa juhlissa ja myös tanssikeikoilla Väänäsen Juhan säestyksellä. Marjastin, hiihdin, samoilin metsissä, valvoin kuutamoöinä ja imin elämäniloa ja voimaa luonnosta.
”Lapsena halusin olla aikuinen, saisin tehdä ihan mitä haluaisin…Huomenta vaan, nyt aamuradio toivottaa, joka aamu navetassa , ennen auringon nousua. Tässä olen korviani myöten, uponneena aikuisuuden hiekkalaatikkoon. Velvollisuuden kakkuja leipoen, huoletonta lapsuutta kaivaten…”
Mietin monesti, miten paljon helpompaa olisi elää ”ihan tavallista elämää”, osaamatta kuitenkaan määritellä, millaista tavallinen elämä olisi. Rakastin touhuta lasten kanssa, hyppiä suurissa lehtikasoissa, leipoa aurinkopullia, piparkakkutaloja ja mitä erilaisimpia synttärikakkuja. Rakentaa majoja, kaivaa lumilinnoja ja laskea mäkeä katolta. Kiipesin monesti puuhun tai unohduin katselemaan pilvenhattaroita. Olin tehokas emäntä, rakastin lehmän lämmintä kiitollista henkäisyä korvaani, työpaikkaani luonnon ympäröimänä, mutta elämäni oli taiteessa, joka loi välillä suurta ristiriitaa työn, perheen ja harrastuksen välille.
”Elämä on näytelmää, ilman harjoituksia. Siirtymistä rooleista ja kulisseista toisiin. Elämää äitinä, vaimona, miniänä, tyttärenä, ystävänä, naapurina, työtoverina, sukulaisena. Ohjaajia ja neuvonantajia on paljon. Joskus kaipaa vastanäyttelijää, jonka kanssa voisi olla ihan oma itsensä. Onneksi on vielä pieniä taukoja…väliaikoja…”
Laulaminen, vaikkakin harrastuksena, aamu- ja iltalypsyjen välissä, muiden haasteiden ja ristiriitojen kanssa, oli väsyttävä yhdistelmä, mutta samalla kuitenkin polttoaine ja voimavara jaksaa arkea ja elämää.
Elämän ristiriidat ilmenivät lopulta terveydellisinä ongelmina, enkä tiennyt enää kenen elämää elin. Miellytinkö liikaa muita, olinko kadottanut todellisen minäni? En tiennyt enää kuka olin, suoriuduin vain velvollisuuksistani. Ilo oli kadonnut. Tunsin itseni epäonnistuneeksi, en ollut suunnitellut elämäni menevän näin.
”Viiden aikaan aamulla, pellon reunalla, riippui kuu kynsistään puun oksalla. Pienenä sirppinä, hentona valona, katsoi minua, pientä poloa. Kynsin hampain taistele vaan, elämä sinua kasvattaa! Ennen kuin huomaatkaan, on täysikuu loistossaan.”
Aika oli kypsä suurelle muutokselle…Olin kuin äärimmilleen puhallettu ilmapallo, jonka yksi pieni kysymys sai puhkeamaan. ”Miksi et elä omaa elämääsi?”
2009 alkoi elämä muuttua vauhdilla. En mahtunut enää vanhoihin rooleihin ja kulisseihin. Olin lopen uupunut ja väsynyt, fyysisesti sekä henkisesti, mutta sisimmässäni uskoin tulevaisuuteen. Uusi suhde ja avioero. Yhtäaikainen suru ja ilo. Miksi en voi olla tyytyväinen elämääni? Miksi tuo ihana ihminen tuli juuri nyt elämääni? Olenko huono ihminen? Ei riittänyt, että itse syyllistin itseäni, sain sitä ihan hyvinä annoksina myös muilta kanssakulkijoilta. Onneksi jäi myös tukijoita.
Elämä tarjosi uuden puhtaan näyttämön ja palautti samalla herkkyyden aistia elämää ja rakkautta. Ymmärtämyksen, ettei täällä ole oikeaa tai väärää tapaa elää. On vain oma polku, jota vastaan ei kannattaisi taistella, pikemminkin nauttia ja uteliaana seurata viittoja, avata uusia mahdollisuuksien ovia. Sisälläni sekaisin olevat osaset alkoivat loksahdella paikoilleen, samalla kun kulissit ympäriltäni murtuivat. Alkoi rakentuminen minuksi, rakkaan ihmisen rinnalla. Vuosi, ehkä kaksikin, meni itkiessä, nauraessa, tanssiessa ja laulaessa. Kun luopuu vanhasta ja antaa itselle anteeksi, syntyy tilaa uudelle.
Lapsieni isän äkillinen kuolema kolme vuotta eron jälkeen palautti minut hetkeksi takaisin lypsykoneen ja lehmien äärelle. Satutti ja teki kipeää. Olin niin pieni ja voimaton elämän edessä. En voinut surra lapsieni puolesta. Onneksi elämä oli jo vahvistanut minua, niin että kestin sen kaiken ja vähän enemmänkin. Suru saa ihmiset reagoimaan, olen antanut anteeksi, ensin itselleni, sitten myös muille.
Opiskelin Refleksologiksi (koko kehon vyöhyketerapeutiksi), kiinnostuin myös muista täydentävistä hoidoista, kävin kursseja, sekä tutustuin omaa hyvinvointia tukevaan kirjallisuuteen.
Teen hoitoja kotona Mikkelissä ja pari kertaa kuukaudessa Juvalla. Mieheni Markku on ollut uskomaton motivoija ja inspiroija, vahvalla elämänkokemuksellaan ja ”elämä tapahtuu tässä ja nyt ” asenteellaan. Haluan kannustaa myös häntä toteuttamaan itseään, tällä hetkellä mm psykologian opintojen osalta. Rakensimme oman yhteisen ”taiteilijapesämme” Mikkeliin Verijärven rannalle.
Kiinnostuimme ravinnosta ja ravinteista. Ruokavalion muutoksella, ja elämänarvojen/asenteiden päivityksellä olemme jättäneet ilomielin hyvästit lääkkeille ja kehon ikäville oireille. Tästä inspiroituneena, alkoi opinnot funktionaalisella puolella , tavoittena Ravintovalmentaja. Oma yrityksemme kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ympärillä, on juuri sitä, mitä haluamme tällä hetkellä tehdä. Havahduttaa ihmisiä löytämään oma upea yksilöllisyys itsestään!
Rakkaus lauluun ja esiintymiseen on säilynyt kaikki nämä vuodet. Näin muutama kuukausi sitten unen taiteilijajuhlasta, jonka toteutin ihanien ihmisten ympäröimänä marraskuun alussa. Joululaulukonsertteja olen haaveillut pitäväni kauan ja senkin haaveen toteutan joulukuussa neljän konsertin ”kiertueella”. Puumala, Sulkava, Juva ja Mikkeli, paikat joissa olen koko elämäni vaikuttanut. 40-vuotis taiteilijajuhlavuosi tuo tullessaan ensi vuonna lisää konsertteja ja runo/lauluiltoja. Laulaja on herännyt uuteen iloon ja valoon, kuulemaan tuulen kauniin, levollisen soiton, sen saman minkä lapsenakin kuulin.
”Ystäväni…
toivoisin, että näkisit maailmasi kauniina, löytäisit oman sisäisen upeutesi.
Olisit se pieni suuri vesipisara , joka veteen pudotessaan ,
koskettaa miljoonia muita pisaroita… kaukaisuuteen kantavilla aalloillaan.
Toivoisin, että näkisit itsesi suurena ja arvokkaana.
Arvostaisit itseäsi ja jaksaisit hymyillä, ensin omalle peilikuvallesi, sitten läheisellesi.
Etenkin hänelle, joka ei jaksa enää hymyillä. Etenkin hänelle, jolle et haluaisi hymyillä.
Hymy kestää vain hetken, mutta joskus sen vaikutus ja muisto säilyvät ikuisesti.
Olkoon loppuelämäsi kaunis.
Ollaan kiitollisia, että saadaan olla kokemassa ja jakamassa elämän ihanuutta.
Jokainen , kauniina omana itsenä.”
Päivi Haapalehto 17.11.2015