Aikajanalla

Eilisen illan lenkkimaisemat herättivät minussa vahvoin tuntein vuosikymmenen aikajanan. Keskellä järvenselkää oli saari, jonka molemmin puolin kaksi salmea. Vasemmanpuoleinen synkkänä pimeän pilven peitossa, oikeanpuoleinen salmensuu täynnä värejä ja laskevan auringon valoa. Taustalla ääretön mahdollisuuksien taivas, puhdas ja koskematon tulevaisuus, jonne on mahdollista suunnistaa. Ylittää etualalla oleva pitkä järvenselän pettävä jää, ehkä jo kestäväkin? Railojen houkettelevat laulut kertovat, kuinka pakkanen vahvistaa jäätä. Joko otan seuraavan askeleen, joko elämäni kantaa, vai vieläkö uppoan hyiseen hyytävään avantoon? 
Eipä sitä päällepäin näe, eikä tiedä, mitä kaikkea kanssakulkijoille on elämässä tapahtunut, mutta ymmärtääkö sitä omaakaan tilaansa, ellei pysähdy aika ajoin miettimään?
Mistä olen tähän pisteeseen tullut?
Kuinka ihmeessä olin saatellut itseni siihen pisteeseen, missä olin vuonna 2009?
Olin väsynyt.Todella uupunut. Koin olevani epäonnistunut parisuhteessa. Syyllinen olo, miksi en osannut rakastaa? Miksi olen huono vaimo? Riittämätön olo. Keho oirilee, kipulääkkeitä, allergialääkkeitä. Jalat lähti kirjaimellisesti alta ja menin  työterveyslääkärille. Määrittelemätön masennusoireyhtymä. Eihän se voi olla mahdollista! En halua lääkitystä, haluan takaisin oman elämän! Pakko jaksaa, olenhan aina jaksanut! En halua olla väsynyt. Täytyy olla tehokas. Suhde päättyy... avioero... kaikki 20 vuoden työ maatalossa valuu sormien läpi... en jaksa, haluan pois ja olen kaiken huipennukseksi  huono äiti... syyllistäviä sukulaisia. Paljon hienoja neuvoja, joita en jaksa enää kuunnella. Muistan ajatelleeni, että kunpa en enää heräisi aamulla!
Päällisun puolin näytin varmaan hyvinkin samalta, kuin aina ennenkin. Kuori oli kestänyt, hymy oli " helppo" hämäys. Seilasin sisäisyyden pimeällä syvällä ulapalla. Vene vuoti kuin seula ja purjeet olivat riekaleiset, tuuli puhalsi läpi, eikä vienyt minua enää minnekkään. Olin eksyksissä, tuuliajolla ja suoritin elämääni jonkinlaisella tottumuksen autopilotilla.
Vastaani tuli joku muukalainen, kävelikö vettenpäällä, en muista, mutta puhalsi purjeeseen ja kysyi. " Miksi et elä omaa elämääsi?"  Kuin ihmeen kaupalla joku lanka vielä värähti. Se taisi olla se viimeinen, ylpeyden lanka, joka katkesi, paloi siitä salamasta,  joka iski lävitseni. Aivan kuin esirippu olisi vetäisty auki elämäni näyttämöllä! Minä olin yksin estradilla ja katsomossa oli vain yksi ihminen, minä, katselemassa itseäni. Pääsylipussa luki näytelmän nimi, Elämä. Pääsylipun hintana, Rakkaus.
Sen kysymyksen esittäjän syli kastui kyynelistä. Hän ei vaatinut selityksiä, ei syyllistänyt, ei kyseenalaistanut. Mutta  vaati minut kohtaaman itseni. Opettaja oli paikalla, olisiko oppilas valmis? Minä olin, olin jo ylikypsä, sillä ymmärsin, ettei ollut varaa upota syvemmälle, tai tuhoutuisin.
Siitä kasvoikin suhde, toistaiseksi voimassa oleva, ilman mitään lupauksia. Ympäristön taholta kaadettiin vielä muutaman kottikärryllinen suolaa haavoihin. Oli heitäkin, jotka ymmärsivät, mutta tästä sain yhdet isot eväät tulevaisuuden reppuuni. Kun ihminen on rikki, niin jos et osaa osoittaa myötätuntoa, niin ole hiljaa.
Siitä lähdin kymmenvuotiselle taipaleelle ja tässä olen. Enemmän minä, kuin koskaan ennen. Vahvana ja luottavaisena. Tuulet repii purjeita edelleen. Jää rutisee ja livettää jalkojen alla, mutta elämä kantaa, aina.
Mitä on tapahtunut kymmenessä vuodessa? Varmasti yhden romaanin verran, mutta kiteytän tähän keskeisimmät asiat.
Jälkiviisaushan on parasta viisautta ja siitä jos mistä kannattaa ottaa opikseen.
Muutamassa risteyksessä tuli valittua niin väärin. Järki voitti sydämen liian monta kertaa. Liian usein ajattelin,mitä muut ajattelee. Pelko ohjasi myös. Oli helppo valita tuttu asia, esim. maatalon tyttönä mennä maataloon emännäksi, vaikka olin vannonut,etten sitä uraa valitse. Se oli jotenkin helppoa, valita työympäristö, rakas ihana voimaannuttava luonto ja rauhallisuus ja toivoa, että eiköhän se elämä opeta minuakin rakastamaan, kun sanon tahdon ja kun tuo toinenkin tahtoo ja sanoo rakastavansa. Kyllä elämä opetti, että sanatkaan ja tahtominen ei aina vie kahta ihmistä samaan maaliin. Varsinkaan silloin kun samalla kentällä pelaa koko suku erilaisine uskomuksineen, sääntöineen ja ohjeineen. Itsellä oli monesta asiasta erilaiset uskomukset, opit, mallit ja arvot. Ja oma suku kannusti tietenkin minua niillä. Tietyt mielipiteeni tehdä asioita eri tavalla jäivät huomiotta, ne olivat ikäänkuin näkymättömiä ja koin jotenkin arvottomuutta, ettei asiasta edes keskusteltu, vaan ne ohitettiin " näin täällä on ollut aina"  hymähdyksellä. Siinä sitä ihmettelin jo heti alkumetreillä, että jäädäkö vai lähteä? Uusi elämä potki jo kohdussa, joten jäin. Pujottelin parikymmentä vuotta pelikentällä, enkä todellakaan tiennyt mihin maaliin olisi pitänyt pelata ja kenen joukkueessa. Olin itsekin jakautunut niin moneen rooliin, että niistäkin olisi rakentanut pari kentällistä. Vaimo, miniä, tytär, karjakko, siivooja, kokki, äiti, kotisairaanhoitaja,metsuri, ompelija, laulaja, näyttelijä, traktorinkuljettaja, raksamies, omaishoitaja, pitopalveluemäntä, autonkuljettaja, jokapaikanhöylä...Kyllä minua nyt jo ääneen naurattaa tätä kirjoittaessa, että kasvattavan, rikkaan ja antoisan polun valitsin, kun 17 vuotiaana kihlasormuksen sormeeni pujotin. Astrologinen karttakin kertoo minun olevan moniosaaja ja näyttelijän ammatti voisi olla sopiva, joten siltä osin elämä on mennyt ihan tähtiin kirjoitetusti.
Yllättävän kauan jaksoin ja luulin välillä ihan vilpittömästi, että elämä sujuu ihan hyvin. Puun ja kuoren välissä voi olla ihan hyvät oltavat toukallakin. Ruokaa, työtä, koti. Lainatkin alkoi olla maksettu. Lapset kohta aikuisia. Anoppi enää vanhuksista saattelematta viimeiseen lepoon. Hyvin tylysti sanottuna, lähdimme anopin kanssa yhtä aikaa. Häneltä loppui elämä, minulta muuten elämän eväät. Kuori putosi puun ympäriltä, olin lähes pystyynkuollut... muutin pois.
Vuosi 2010 alkoi elämäni ensimmäisellä lennolla ja ulkomaanmatkalla Thaimaaseen. Sen jälkeen operoitiin 10 vuotta kipuillut olkapää ja toinenkin .Käytännössä nukuin, söin, ulkoilin ja itkin koko ensimmäisen vuoden. Oma personaltrainer oli mielen valmentajana. Ajattelin hänetkin erottaa monta kertaa tehtävästään. Mokomakin kaikkitietävä... mutta aina osui niin ytimeen, tiesi mistä puhui, oli kokenut oman elämänkoulunsa. Ja ennenkaikkea se, että olo helpottui. On muuten helvetillisen rankkaa kohdata oma ylpeys, häpeä,syyllisyys,pelko, suru, viha, himo... kaikki tuo mielen sekamelska, että näkisi itsensä edes neutraalina. Tulla ulos oman naamion takaa,  hyväksyä itsensä, haluta omia asioita tuntematta syyllisyyttä, löytää ymmärrystä itseen ja muihin. Ja selvittää se rakkauden mysteeri.
Innostuin lukemaan kaiken maailma  hyvinvointiin liittyvää.
Hommasin muuten sähköpostinkin vasta tällä kymmenluvulla. Tutustuimme ravitsemukseen, veriryhmäruokailuun, pH ruokailuun, vähähiilariseen ja sun vaikka mihin metodiin, opiskelin refleksologiksi, koko kehon vyöhyketerapeutiksi. Mentiin naimisiin, koeaika oli ilmeisesti mennyt läpi puolin ja toisin. Personaltrainer sai vaimon ja minä miehen ja uuden sukunimen.
Rakennettiin taloa, kun exäni, lapsieni isä kuoli yllättäen aivoverenvuotoon ja palasin vielä muutamaksi viikoksi utareitten äärelle, vanhasta muistista. Olin ainoa, joka jollakin tavalla hahmotti kokonaisuuden. Rankka reissu palata vanhaan, kokea lasten suru , ex sukulaisten reaktiot ja ajaa maatila alas. Kiitos kaikille virkamiehille ja urheille lapsilleni. Ja kiitos, että olimme exäni kanssa löytäneet ymmärryksen, ettei jäänyt mitään oleellista kuitenkaan sanomatta. Sen verran 20 vuoden aikana elämää jaettiin, että hän oli ison saruskatraan nuorimmainen, joka omalla tavallaan "uhrasi" elämänsä sukutilan jatkamiseen. Hänen todelliset unelmansahan olisivat olleet ihan muualla. Hyvin kuitenkin kokonaisuus handlattiin, vaikka ikäänkuin olimme molemmat väärissä paikoissa. Jälkiviisaus se tässäkin jyllää. Mutta vaikeaa ei ole löytää myöskään meidän matkamme kauneimpia hedelmiä. Kahta ihanaa elämän aurinkoa, lapsiamme.
Opiskelin funktionaalisella puolella ravitsemusta, energiahoitoa, kuumakivihoitoja, aromahierontaa. Käytiin meditaatioleireillä, joista pisin oli kuukauden mittainen leiri Uudessa-Seelannissa. Todella havahduttava kuukausi.
Olen lukenut ison läjän itsensä kehittämiseen liittyviä kirjoja, kuunnellut nettivalmennuksia, istunut lukuisia viikonloppuja koulutuksissa, käynyt NLP kurssin, havahduttanut itseä neljän vuoden ajan AAL ryhmässä ym ym. Ja mikä tärkeintä, harjoitellut ja opetellut käytännössä. Lukeminen ja kuuleminen ei riitä, teoria ei riitä, jos haluaa oppia. Elämäkin täytyy harjoitella. Uimaankaan ei opi lukemalla , vaan hyppäämällä järveen.
Matkan varrella keho ja mieli tervehtyivät niin hyvin, että lääkkeet kävivät tarpeettomiksi. Psyykelääkkeitä en ole koskaan syönyt. Minulla oli sisäinen varmuus siitä, että ne eivät millään lailla helpota tai ratkaise minun ongelmaani, vaikka suurin ongelma onkin ollut omien korvien välissä, en halua turruttaa tunteita, vaan tuntea ja elää. Luonto ja laulaminen ovat olleet lapsesta saakka parasta lääkettä, ne ovat tuoneet aina helpotusta. Ne ovat olleet aina intohimoni, jotka ovat ja pysyvät. Keho ja mieli tekevät yhteistyötä ja kertovat oireillaan aina muutostarpeesta. Mikä upea hetki, kun ymmärsin todella, että jokaisen tunteen takana on oma ajatus, joita voi oppia hallitsemaan! Oli helpottavaa oppia, että ikäviä tunteita ei tarvitsekaan pitää asuinkumppanina, niitä kyllä tulee, mutta niistä pääsee myös eroon opettamalla itselle uusia tapoja.
Ymmärryksen tasolla elämän palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Kun tuntee omaa historiaa, voi nykyisyydestä luoda opitun pohjalta helpompaa. Historian ei tarvitse toistaa itseään.
Lapsena kaikki oli niin ihmeellistä...milloin se muuttuikaan niin, ettei oikein mikään enää ollut?
Olen palannut takaisin tuohon elämän ihmettelyyn. Jokainen aamu avaa uuden ihanan seikkailuntäyteisen päivän. Kiitän joka päivä, harjoittelen kiitollisuutta.
Kiitos, että voin kävellä,nähdä kuulla, koskettaa, aistia.
Kiitos luonnosta, rauhasta,  ruuasta, puhtaasta vedestä.
Kiitos lämpimästä kodista, työstä, terveydestä, elämän opetuksista.
Kiitos ystävistä, menneistä, nykyisistä ja tulevista.
Kiitos kaikista tunteista, ikävistäkin.
Kiitos, Kiitos, Kiitos.
Koko elämäni olen etsinyt jotakin, joka täyttäisi jonkun kummallisen tyhjyyden sisälläni... moni ihminen ja asia on sitä täyttänytkin,mutta silti jotakin puuttui.
Olin kyllä lukenut aiheesta ja mielestäni ymmärtänytkin lukemani, että kaiken pitäisi jo olla minussa. Olen täydellinen ja riittävä juuri nyt. Niin olin lukenut, monen monituista kertaa. Kaikki on jo sinussa, älä etsi ulkopuolelta, käänny sisään. Pikkuhiljaa olen täyttynyt. Hiljaisuudella ja rauhalla.
Minulle suurin mysteeri kuitenkin on ollut se kaikkein suurin, RAKKAUS ja sen olemus. Se on suurin päämääräni elämäni matkalla .
Todellinen rakkaushan ei valikoi, vaan se rakastaa kaikkea ja kaikkia. Aika huikeaa!
Ja kun minä jälleen kerran pysähdyin, muutama päivä sitten, hiljaisena kynttilän äärelle, lävitseni valuivat sanat paperille ja kyyneleet poskille.

En minä sinua rakastanut,
vaan sitä tunnetta, minkä minussa herätit.

En minä sinua vihannut,
vaan sitä tunnetta, minkä minussa herätit

En minä sinua kaivannut,
vaan sitä, mitä en ollut vielä löytänyt itsestäni.

Tämän kaiken ymmärsin sinä päivänä, kun opin rakastamaan itseäni.


Rakkauden tasolla kaikki onkin lopulta hyvin yksinkertaista.

Olen kiitollinen matkastani. Koko elämästä, mutta etenkin viimeisestä oman sisäisyyteni vuosikymmenestä.
Ymmärtämällä ja rakastamalla itseäni, hyväksyn myös sinun arvokkaan keskeneräisyytesi.
On upeaa olla matkalla. Joka hetki on uusi mahdollisuus.
Rakastan työtäni ja teen sitä suurella sydämellä.
En tiedä,onko elämän pelissä helpompaa olla oppilas vai opettaja, mutta kehittyäkseen kannattaa valita molemmat roolit. Olemme jokainen ainutlaatuisia ja tarvitsemme matkalla toinen toisiamme. Vuorovaikutus on vaikuttavaa. Et voi koskaan tietää päällepäin, joten tarjoa aina hymy ja ojenna auttava kätesi. Jokainen tekee valinnan itse, milloin niihin tarttuu. Minä jätin viimetippaan, mutta ylpeyteni ilmeisesti vaati pidemmän kaavan oppimatkan. Enkä usko kyllä yhtään vanhaan sananlaskun, että kärsimällä saisin yhtään kirkkaampaa kruunua.
Kyllä on paljon upeampaa nauttia ja tarttua jokaisen hetken valoisampaan puoleen!

Toivon meille kaikille rakkaudellista elämää ja upeita,oman näköisiä valintoja uuden vuosikymmenen risteyksiin!
Joskus on varjoja edessä, mutta aurinko löytyy, kun kääntyy toisin päin!

Päivi