Maailmankaikkeuden aalloilla
Tänä aamuna lävitseni virtasi jotakin, minkä kirjoitin talteen.Ajattelin rakkautta, maailmankaikkeuden valon energiaa.
Aivan kuin joku, tai jokin, olisi liukunut osaksi minun ajatuksiani. Pohtimaan kanssani tätä asiaa, jättäen minulle kirjurin roolin.
Miten energia löytää kohteensa?
Kuinka näkymätön pysähtyy johonkin, mikä sitä resonoi?
Jokin sellainen, jota ei todellisuudessa voi edes havaita, onkin yhtäkkiä läsnä. Täyttänyt läsnäolollaan, kietonut värähtelyynsä.
Miten ihmeellistä onkaan olla kaukaa lähellä. Olla läsnä, olematta fyysisesti paikalla.
Mitä kuvaa sanonta, "olla samalla aallonpituudella"?
Onko täällä lähettimiä ja vastaanottimia?
Olenko minä kuin radiokanava? Minä soin ja värähtelen heille, jotka ovat samoilla aalloilla ja toisinpäin?
Mikä noihin aaltoihin vaikuttaa? Mikä niitä pitää yllä?
Onko meille jokaiselle annettu jo syntyessään oma taajus?
Ominaisvärähtely, jonka äärelle on ensin etsittävä itse tie elämän aallokoissa?
Täytyykö meidän löytää ensin oma luonnollinen aallonpituus, jotta voi ottaa vastaan rakkaudellista ohjelmaa?
Jotta voimme tunnistaa itsessämme jotakin suurempaa jo pelkästä katseesta, hipaisusta, äänestä, tuoksusta, ajatuksesta, tuulen vireestä, linnun laulusta, kukkasen kauneudesta, pilven hattarasta, hiljaisuudesta.
Olen itse kokenut luonnon värähtelyn olevan vahvasti samalla aaltopituudella kanssani. Onko niin, että kun saavuttaa oman syvän ja todellisen luonnollisuutensa, voi värähdellä maailmankaikkeuden alkumeressä? Siinä meressä, joka vastaa meidän jokaisen uniikkiin värähtelyymme.
Onko se niin, että maailmankaikkeuden alkumeri, missä olemme syntyneet, mistä olemme eksyneet, kutsuukin meitä takaisin aalloilleen? Sinne, missä vallitsee ykseys ja puhdas Rakkaus. Sinne, missä ei tarvita sanoja, eikä selityksiä. Sinne, missä on hyvä värähdellä omana itsenään.
Puhdas kohtaaminen, jossa pysähtyy läsnäolon hetkeen, voi olla hämmentävää. Tuo rauhan ja rakkauden tila voi tuntua epätodelliselta ja jopa epänormaalilta. Se tuntuu niin hyvältä, että se ei oikeastaan edes tunnu. Olemisen tila, jossa aistit sulautuvat niin hetkeen, että ne menettävät merkityksensä. Minun ei tarvitse olla varuillaan, ei tarvitse havainnoida mitään, sillä olen sulautunut ympäristöni luonnolliseen aaltoliikkeeseen.
Joskus tuohon riittää hetki luonnossa. Joskus hetki samassa tilassa, katseiden kohtaaminen. Joskus lämmin kosketus, halaus, hymy tai yksi pieni sana.
Olla hetkessä läsnä, yhteydessä.
Myös rakastelu, joka tapahtuu samalla aallonpituudella, on luonnollista sulautumista aaltoliikkeisiin.
Syvässä kohtaamisessa ei suoriteta. Siellä värähdellään samoilla ykseyden aalloilla.
Olemmeko me lopulta kaikki vastaanottimia jotka etsivät itsestään universaalia ykseyden ja rakkauden rytmiä? Kohtaamme matkalla toinen toisiamme. Milloin milläkin aallonpituuksilla. Keinutellen toisiamme kauniisti, tai riepotellen rajusti. Raivaten jokainen oman puromme uomaa, sulautuaksemme yhteiseen elämän valtamereen, ykseyden taajuuteen. Kohdaten lopulta oman luonnollisen värähtelyn, joka on puhdasta rakkautta kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Kun aika on kypsä, valon ja rakkauden purot yhtyvät lempeästi pimeyden ja pelon uomiin, jotta me kaikki löytäisimme omalle alkulähteelle, omalle jumalalliselle taajuudelle.
Pyydämme usein neuvoja, kysymme tietä.
Mistä tiedämme, että olemme perillä, omasa luonnossamme, itsessämme?
Älä huoli. Tunnet kyllä sen, kun olet perillä, puhtaassa rakkaudessa.
Kiitos tuolle energialle, joka tuli juuri ajatuksiini, taajuudelleni. Upea kokemus.
Kiitos kaikille aalloille. Menneille, oleville, näkymättömille ja näkyville, joka ovat minua keinuttaneet matkallani. Aallonpituudet ovat muuntuneet elämän varrella. Kaikki ovat olleet arvokkaita aaltoja. Jälkeenpäin ajateltuna ne, jotka ovat tehneet minut jopa merisairaaksi, ovat opettaneet lopulta eniten.
Ajoittain olen tuntenut olevani perillä, rakkauden alkumeressä. Aikani nautittuani noilla aalloilla, alkaakin pään sisällä pyöriä hassuja kysymyksiä. Voinko tuntea näin? Saako ihmisestä tuntua tältä, vaikka ympäröivät olosuhteet ovat milloin mitäkin?
Saanko todella tuntea tällaista rauhaa sisälläni? Onko tämä edes totta, sallittua, luonnollista, vaiko mielen harhautusta?
Tällaisia puntaroin, kulloisessakin hetkessä, elämän aalloilla keinuessa.
Juuri nyt on hyvä, tässä hetkessä,
tällä aallolla ja se riittää.
Kaatuneitten muistopäivänä
15.5. 2022
Päivi