Tähtisakarasta ihmiseksi
Kun tunnen yhteyttä äitimaahan,se on jotain hyvin henkilökohtaista, jotain sellaista, joka on muille jakamatonta.
Jotain, mitä ei voi ulkoapäin rikkoa.
Jotain sellaista, mikä muodostuu ei mistään aiemmin tunnetusta.
Jotain tahdosta riippumatonta, mitä ei voi, eikä tarvitse hallita.
Jotain sellaista, johon voin täydesti luottaa.
Kuin sadekuuro, joka pyyhkäisee virkistävästi yli.
Tai auringonsäde, joka valaisee sydämen.
Aijaijai... Tuota ihanaa maailmankaikkeuden alkuvoimaa, joka niin kauniisti lisääntyy mitä enemmän sitä käyttää!🙏🏻
Luonnon kanssa tällaiselle antautuminen on itselleni niin luontaista, luonnollista.
Ihmisyydessä siihen tulee helposti ulkopuolelta mukaan ikäänkuin hajottavia voimia... eikä pelkästään ulkopuolelta, vaan omassa sisimmässä alkaa se suurin myllerrys oikeasta ja väärästä.
Voinko tuntea minussa tuntuvaa oikeaa loukkaamatta muita? Mihin tuntemukseeni uskallan luottaa? Satutanko itseäni tukahduttamalla elämän virtauksen, onko se toisen miellyttämistä oman hyvinvoinnin kustannuksella?
Luonnossa voin upottaa naaman sammalikkoon. Maata alastomana kalliolla. Antaa tuulen, auringon, kuun suudella rintojani.
Sukeltaa alasti veden syleilyyn, maata lumienkelin sylissä.
Syleillä mäntyä, kuusta, koivua, haapaa. Hengittää niiden lävitse, juurtua syvälle äitimaahan.
Luonnossa kukaan ei kadehdi, laaduta eikä ihmettele, kun tartun sen tarjoamaan rakkauden kutsuun. Hulluttelen, nauran tanssin. Laulan lintujen kanssa. Kuiskailen keijujen kielellä.
Voinko samalla tavalla heittäytyä spontaanisti ihmisenä ihmisen syliin? Hymyillä ja halata vastaantulijaa, kun siltä tuntuu?
Koen olevani sielultani, sydämeltäni luonnonlapsi. Ajattelin pienenä, että olen tänne tähdistä pudonnut, pieni yksinäinen tähden sakara. Jotenkin ihmeellisellä tavalla kuitenkin äidin kautta syntynyt, ihmisestä ihmiseksi.
Harjoittelemaan ihmisenä olemista.
Monesti pohditaan millainen on ihmisen luonne, luonto. On hyväluontoisia ja pahaluontoisia.
Mummo sanoi monesti minulle, että olen pahaluontoinen, kuin myrskyn merkki.
Miten oivallista havainnointia mummolta!! 😂😂
Ehkä hän näki minussa myrskytuulen, kylmän viiman, trombin tai hurrikaanin? Minä koin mummon olevan niin hallitseva, etten pikkutyttönä mitenkään pysynyt tyynenä hänen seurassaan. Näytin siis hänelle luontoni. Ehkä mummo heijasteli olemuksellaan sellaista voimaa, johon en halunnut tyynesti taipua? Synnytin vastavoimaa.
Niinpä olinkin hänen silmissään koko elämäni ajan tasaisin välein pahaluontoinen, johon hän purki jotain patoutunutta kiukkuaan. Olin hänelle kuin puu, jonka oksia voi katkoa mielivaltaisesti, tai iskeä kirvestä kylkeen.
Entäs äiti, joka eli elämäänsä monin tavoin vielä aikuisenakin mummon vaikutusvallassa, hänen kuolemaansa saakka.
Äiti on ollut minulle kyllä hyväluontoinen, mutta hänelle olen ollut varmasti eräänlainen tavoittamaton mysteeri. Hyväluontoisena, kuin kaunis joulukuusi, jota on koristeltu lisää. "Pahaluontoisena" ehkä jätetty huomiotta, jotta mielikuvitukseni rönsyilevät juuret eivät olisi levinneet hallitsemattomasti.
Olin vahva ja määrätietoinen lapsi. Monestikin varmasti hyvin ärsyttävä, aikuisia kyseenalaistava. Äidille ehkä jopa pelottava, tavoittamaton, liian mielikuvituksellinen. Kuin märkä liukas saippua. Mitä kovemmin minua patisteltiin " normaalin" ihmisyyden muottiin ja pistettiin saippua-astiaan , sitä kauemmaksi lensin käsistä. Äitiä nolotti ja hävetti usein minun puheliaisuus ja oivallukset. Kehoitus, " oohan nyt ihmisiks" , on hyvin kuvaava tilanne lapsuudestani. Tällä en tarkoita, että äiti olisi ollut paha. Sain häneltä niin paljon hyvää, varmasti kaiken sen, mihin hän kykeni kanssani.
Näitä ihan samoja teemoja voin pohtia itse suhteessa omiin lapsiini. Olenko itse kyennyt kohtaamaan heidän luontonsa ja tarpeensa heitä rakentavalla tavalla? En varmastikaan aina. Parhaani olen tehnyt ja enempää en voi vaatia itseltä, eikä keneltäkään muulta.
Jonkun teorian mukaan lapsi tulee tänne niiden vanhempien kautta, jotka hän on itse valinnut. Meistä jokainen on siis itse valinnut luontopolut joita kulkee. Tämä näkemys on ollut itselleni hyvin lohdullinen. Se jättää jokaisen oman valinnan vastuun itselleni. En ole myöskään vastuussa toisen ihmisen valinnoista. Näin en etsi oman elämäni ongelmiin syyllistä ulkopuolelta, vaan käännyn etsimään muutosmahdollisuutta itsestäni.
Olen matkallani kasvattanut ympärilleni paksusti elämän kilpikaarnaa, tihkunut pihkaa haavoihin. Pyrkinyt selviytymään itse. Harjoitellut kasvattamaan pintajuuria syvälle.
Kasvoin herkästä tähtisakarasta, luonnonlapsesta, heikkoudessani vahvaksi ihmiseksi. Kunnes havahduin siihen, että lahosinkin pikkuhiljaa sisältä päin.
Koen, että sisäisen luonnonlapseni uudelleen herääminen palautti minut lopulta oman ihmisyyteni äärelle.
Kun ihmisten luonnollisuus kohtaa, se onkin hyvin eheyttävää.
Kun kilpikaarnan palanen putoaa maahan, syntyy kosketuspintaa herkkyydelle ja on jälleen mahdollisuus tuntea. Nauttia luonnon lapsena, luonnollisesti ihmisyydestä. Toisen ihmisen aitoudesta. Uskaltaa olla luonnollinen ihminen hänen kanssaan. Olla tuo pieni tähden sakara, joka kohtaa viereisen sakaran. Jonka kanssa jokainen särö ja halkeama tuntuu eheytyvän yhteiseksi loisteeksi. Löytää ihmisyyden polun varrelta nuo loputkin sakarat, jotta voimme yhdessä loistaa kokonaisena tähtenä. Arvostaa myös heitä, joiden loiste on omaamme kirkkaampi, tai himmeämpi. Antaa heidän kulkea omia polkujaan, tai jakaa valovoimaa.
Miten kaunista onkaan ollut kokea tuo luonnon virtaus ihmisten kohtaamisissa . Aistia yhdessä ykseys. 🙏🏻✨
Tänään minua viehättää ja vetää puoleensa yhä enemmän aito luonnollinen herkkyys, sillä ihminen on osa luontoa.
Nyt avaudun sunnuntain luonnolle...🧚♂️🪄✨