Kun tavallinen muttuu
Kun tavallinen muuttuuJoskus elämä muuttuu tavalla, jota ei olisi osannut kuvitella. Tavallinen arki, joka ennen tuntui itsestäänselvyydeltä, saa yhtäkkiä aivan uuden merkityksen. Alkaakin kaivata pieniä, arkisia asioita, yhteisiä hetkiä ja sitä turvallista tunnetta, että elämä jatkuu huomenna suunnilleen samanlaisena kuin tänään.
Kun läheinen sairastuu vakavasti, arkeen tulee epävarmuus. Tulevaisuus, jota ennen saattoi suunnitella melko huolettomasti, muuttuu kysymysmerkiksi. Välillä mieleen hiipii pelko menettämisestä ja joskus kuoleman mahdollisuus alkaa tuntua todellisemmalta kuin haluaisi myöntää.
Missään elämäntilanteessa mennyt ei koskaan palaa. Vaikka kuinka kaipaisi entistä elämää, on vähitellen opeteltava elämään uudenlaisessa todellisuudessa. Ehkä ajan myötä siitäkin muodostuu oma tavallinen hyvä arki. Ei samanlainen kuin ennen, mutta sellainen, johon mahtuu jälleen elämää, merkitystä ja hyviä hetkiä.
Toimimattomasta on usein helpompi päästää irti kuin toimivasta. Mutta miksi pitäisi haluta luopua sellaisesta, mikä on hyvää, rakasta ja tärkeää? Ei ole helppoa hyväksyä muutosta, jota ei ole itse valinnut. Eikä kaikkea tarvitsekaan hyväksyä kerralla.
Elämä vain on sellaista, että se tekee meille suunnitelmia, joita emme olisi koskaan itse tehneet. Silloin on opeteltava elämään päivä kerrallaan, vaikka mieli etsisi vastauksia ja sydän kaipaisi varmuutta.
Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että muutos tuntuisi oikealta. Se voi tarkoittaa sitä, että vähitellen opitaan elämään sen kanssa, mille ei voida mitään.
Ja kaiken tämän keskellä on lupa myös iloita.
Ilo ei vähättele surua,ei pyyhi pois menetystä eikä pyydä unohtamaan. Iloitseminen ei tarkoita, ettei pelottaisi tai ettei ymmärtäisi tilanteen vakavuutta. Ilo avaa ikkunan pimeään, päästää ilman kulkemaan ja antaa sydämelle tilaa olla muutakin kuin huoli ja ikävä.
Valo ei kiellä varjoja. Se asettuu niiden viereen ja koskettaa hiljaa sitäkin, mikä sattuu.
Siksi vaikeidenkin päivien keskellä saa nauraa, nauttia kauniista hetkestä ja iloita tavallisista asioista. Saa tuntea kiitollisuutta siitä, mikä on hyvin, vaikka samalla surisi, tai kantaisi huolta siitä, mikä on edessä.
Ilo ei ole surun vastakohta, eikä toivo edellytä varmuutta paremmasta huomisesta.
Keveys ei tee kaipuusta pienempää. Se antaa sille siivet, ettei suru sulkisi meitä kokonaan pimeäänsä.
Joskus lohtu löytyy aivan pienistä asioista. Hetkestä, jolloin ei tarvitse pelätä. Hieman pidemmästä halauksesta. Katseesta, joka kertoo enemmän kuin sanat. Ystävän puhelusta,tai viestistä. Kädestä, johon voi tarttua. Kupillisesta kahvia, tutusta maisemasta tai naurusta, joka yllättäen pääsee huulille huolienkin keskellä.
Ne eivät poista vaikeaa todellisuutta, mutta muistuttavat siitä, ettei elämä ole lakannut olemasta arvokasta, vaikka se olisi muuttunut.
Kaikkea ei tarvitse jaksaa. Aina ei tarvitse olla vahva, toiveikas tai valmis hyväksymään sitä, mitä tapahtuu. Surulle saa antaa tilaa, pelolle saa antaa nimen ja ikävän saa tunnustaa.
Myös ilolle saa avata oven silloin, kun se koputtaa.
Rakkaus saa jäädä.
Ikävä saa kulkea mukana.
Ehkä uudenlaiseen elämään sopeutuminen ei tarkoita entisen unohtamista, vaan vähitellen löytyvää tapaa kantaa kaikkea koettua mukana ja silti jatkaa eteenpäin. Menneellä on oma paikkansa, nykyhetkellä omansa ja tulevaisuudella se tila, joka sille kulloinkin kuuluu.
Me emme voi aina valita sitä, mitä elämä tuo eteemme. Emme voi tietää, kuinka paljon omaa tai yhteistä aikaa meille annetaan, tai millaiseksi huominen muodostuu.
Ainut mihin voimme vaikuttaa, on tämä hetki, olla läsnä tässä ja nyt. Huomata se, mikä on hyvin, ja antaa itsellemme luvan olla riittävä, tuntea elämää juuri sellaisena kuin se on.
Surun hetkessä voi olla rakkautta. Epävarmuuden keskellä voi olla läheisyyttä. Pelon rinnalla voi elää toivo, eikä toivon tarvitse aina tarkoittaa odotusta siitä, että kaikki muuttuisi ennalleen. Joskus toivo on vain sitä, että tähänkin päivään mahtuu yksi hyvä hetki.
Valo ei vie kaipuuta pois. Se auttaa kantamaan sitä.
Ja ehkä juuri siinä on yksi elämän tärkeimmistä lohdutuksista: vaikka kaikki ei olisi hyvin, kaikki hyvä ei silti ole kadonnut.
Vielä voi olla hetkiä, jotka tuntuvat lämpimiltä. Vielä voi olla asioita, joista iloita. Vielä voi olla aamuja, joihin herätä, ja hetkiä, jotka muistuttavat siitä, että elämä on tässä, keskeneräisenä ja epävarmana, mutta edelleen arvokkaana.
Kaiken ei tarvitse olla niin kuin ennen, jotta elämässä voisi yhä olla jotakin hyvää.
Surun rinnalle saa tulla ilo.
Ikävän rinnalle toivo.
Ja pimeydenkin keskellä valo saa löytää tiensä sisään.
Vaikka elämä muuttuu, sen arvo ja kyky tarjota kauniita hetkiä eivät katoa